9 metriä valkeaa villakangasta pungettuna pesukoneeseen sarkautumaan. Muutaman pesukerran, rullauksen ja kuivatuksen jälkeen tämä on (toivottavasti) paksua sarkaa Kuolemajärven sarkaviittoihin. Toinen samanlainen pätkä odottaa vuoroaan.
Silloin, kun hommia on enemmän, blogi jää kakkoseksi. Se on vähän harmi. Kutoessa tulee mieleen paljon juttuja, joista pitäisi teille kertoa, mutta kun ei oikein ehdi tähän istahtaa, saati että sormet suoltaisivat julkaisukelpoista tekstiä. Nyt en muista mitä piti kirjoittaa.
Eilen kävi toimittaja tekemässä juttua Karjala-lehteen. Aihetta ei oltu rajattu oikein mitenkään ja siksi miulle jäi haastattelusta hajanainen fiilis. Toivon, ettei juttu ole vanhan kertausta, vaan että toimittaja harhailustani huolimatta löytäisi jonkin uuden ja raikkaan vinkkelin. Saan kyllä jutun luettavaksi ennen julkaisua, katsotaan 
Toimittaja kertoi liittävänsä kansallispuvut karjalaisuuteen ja se sai miut miettimään taas tätä, että kenen kansallispuku on. Kenellä on oikeus päättää, millainen sen pitäisi olla? Miksi? Eikö se ole meidän kaikkien? Facebookin Kansallispuku-ryhmässä eräs keskustelija ihmetteli, että miten on mahdollista, että joku omistaa oikeudet kansallispuvun ohjeisiin ja kaavoihin. Siinä ei miusta ole mitään ihmettelemistä ja vastasinkin: “ Kyse ei todella ole vain siitä, että mitataan museovaate ja piirretään siitä kaava. Ne vaatteet eivät usein suoraan käy nykyihmiselle. Kaavojen tekijä matkustaa museovarastolle esikuvan luo, viettää siellä päivän mittaillen, piirtäen, tutkien. Vaatteesta tehdään proto, etsitään sen sisään sopiva ihminen, että tiedetään esikuvan koko, muokataan kaava asiantuntevasti esikuvaa kunnioittaen sen verran, että sitä voi nykyihminen käyttää, sarjotaan kaava, tehdään erikokoisia protoja ja sovitetaan niitä eri kokoisille ihmisille, että tärkeät kohdat vaatteessa asemoituvat oikeille kohdille, muokataan kaavat ja vielä piirretään ne myytävään kuntoon ja kopioitetaan kopiolaitoksessa. Tässä ei vielä tehty mitään ohjeen hyväksi. Hinta ei yleensä ole mitenkään päätä huimaava, muutama euro kopiointikustannusten päälle. Kansallispukuihin perehtymätön tarvitsee kyllä useimmiten myös ohjeet, jos tekee ihan oikeaa kansallispuvun osaa, koska kaavoitus ja toteutus poikkeaa nykyvaatetuksesta. Sinänsä miulle sopisi kyllä hienosti, jos “joku taho” maksaisi kaavojen ja ohjeiden tekemisestä kunnon korvauksen tekijälle ja ne olisivat sitten kaikkien saatavilla, nimittäin ei niiden tekemisellä kukaan rikastumaan pääse. —Ihan tiedoksi, että ne kaavoja tekevät ihmiset ovat yleensä itsensä työllistäviä yrittäjiä, jotka siis hyvässä tapauksessa saavat kaavan tilaajalta (=puvun myyjältä) palkan työstään. Bisnes toimii niin, että se puvun myyjä haluaa sitten takaisin ne rahat, joita on kaavaan sijoittanut. En näe siinä ongelmaa, paitsi sen, että menekki saisi olla suurempi ja ihmiset kunnioittaa tätä työtä ja lopettaa kaavojen laittoman kopioimisen.”
Tuo oli minua kuohuttanut aihe, mutta se siitä, takaisin siihen abstraktimpaan ongelmaan. Kansallispuku käsitteenä lienee tavallaan kansallista omaisuutta. Kansallispuku on eri aikoina ollut eri näköinen ja ladattu erilaisilla odotuksilla ja merkityksillä. Nyt tunnistan karkeasti ainakin kahdenlaista ajattelutapaa:
1. Kansallispukukeskuksen, eli “virallisen tahon” edustama kanta, joka pyrkii saamaan kansallispuvut näyttämään ja tuntumaan mahdollisimman paljon esikuviensa (=maalaisväestön juhlapuvut 1700-1800 -luvuilla) kaltaisilta. Edustan tätä näkemystä itse.
2. 1800-luvun lopulta alkaen, kansallispukuneuvoston syntyyn (1979) asti luodut puvut ja siis ne, jotka luullakseni ajattelevat niin, että nämä ovat oikeita kansallispukuja ja varsinkin ensimmäiset, 1800-luvun lopulla suunnitellut mallit erityisen oikeita.
Melko helposti on lähteistä saatavissa tietoa kansallispuvun “matkasta”. Mietin usein, että kummankaan ajattelutavan edustajilla ei oikeastaan ole oikeutta sanoa toisen olevan väärässä. Miusta tähän maahan mahtuu monenlaisia kansallispukuja. Olen itse kasvanut tähän esikuvia kunnioittavien pukujen maailmaan ja pystyn hyvin perustelemaan itselleni sen kannan, mutten välttämättä tuota toista. Mutta minulta puuttuu monta elämänkokemusta ennen Kansallispukuneuvoston perustamista ja ne tuntuvat liittyvän tuon toisen näkökulman kannattajiin. En ole säästänyt ensimmäisistä kesätyörahoistani, että saisin tarvikkeet kansallispukuun, eipä olisi tullut mieleenikään!
Nuo vähemmän esikuvien mukaiset puvut ovat usein ronskisti kevennettyjä, ohennettuja ja kaavoiltaan muokattuja sekä työtavoiltaan yksinkertaistettuja ja koneellistettuja. Ymmärtäisin tämän, jos näillä olisi päästy jotenkin parempaan lopputulokseen, mutta varsinkin kaavoituksen osalta on usein menty metsään: esikuvan mukainen, mittojen mukaan tehty puku istuu yleensä kantajalleen, oli kropan muoto sitten millainen tahansa. Suurin osa näkemistäni muokatuista liiveistä on sellaisia, että olkaimet valahtavat ja koska nykyisin ei oikein kellään ole enää ampiaisvyötäröä, ne eivät istu muutenkaan. Muutoksilla pyrittiin mm. muuttamaan pukuja “nykyihmisille mieluisammiksi”. Se oli 30-luvulla. Aika ajaa ohi, paitsi esikuvan mukaisista puvuista.
No jopas tuli sekalaista saarnaa. Huomannet, että olen vahvasti sen esikuvan mukaisen puvun kannalla. Silti en pysty sanomaan kenellekään (tai tunne tarvetta), että hänen pukunsa olisi jotekin väärä. Minulle on kyllä kerrottu, että minun pukuni on väärä 
Se ei kuulemma näytä kansallispuvulta…
Tämä miun Sysmän ja Luhangan pukuni ei kuulemma näytä kansallispuvulta ja lisäksi siinä on rumat väriyhdistelmät No, miulle riittää, että mie tykkään!
Ironista on, että noiden muokattujen pukujen kannattajat tuntuvat pääsääntöisesti olevan paljon tiukempia kansallispukuihin liittyvien käyttö- ja käytössääntöjen suhteen. Kansallispukukeskuksen virallinen kanta on se, että kansallispukuyhteydestä erotettuna puvun osat ovat käyttökelpoisia yhdistettynä muihin vaatteisiin. Siis liiviä farkkujen kaveriksi jne. Miulle kansallispuvun osat ovat vaatteita, enkä koe niitä kohtaan mitään ihmeellistä kansallistunnetta tai muuta, minkä takia niitä pitäisi kohdella jotenkin eri tavalla kuin muitakaan juhlavaatteitani. Kunnioitus liittyy huolelliseen käsityön jälkeen ja vaatteeseen laitettuihin työtunteihin ja tunnepuoli siihen yhteyteen, jonka kansallispuvun tekeminen luo esivanhempiini.
Ja sitten meidän kaikkien on hyvä muistaa se, että kansallispukujenkin parissa työskentelevät ihmiset, jotka tekevät päätelmiä, tulkintoja ja päätöksiä omasta näkökulmastaan, oman tietämyksensä ja uskomustensa ja itselleen tärkeiden asioiden pohjalta. Opimme koko ajan uutta ja se, mitä nyt “tiedetään”, voidaankin vuoden päästä tulkita toisin. Jos olisi aikakone, voisi käydä tarkistamassa, vaan eipä ole.
Ensimmäisen kuvan sarka pyörii koneessa. Kuolemajärven hurstuthamekangas on kudottu, siitä lähtee 3 hametta asiakkaille, yksi tulee B-pukuun ja yksi jää varastoon (onko tarvetta kellään, käy myös Koivistoon?). Helmuskangas on puissa. Kudoin eilen sitä 70 cm ja huomasin, että keskipaikkeilta puuttuu yksi punainen kolmen langan raita… Huoh. No, eipä auta kuin korjata. Onneksi se on nopeaa kutoa.
Sain viikonloppuna jotenkin oikean puoleni tyystin jumiin. Lavan alta rintalihakseen on puukko, joka salpaa hengen, kun tekee äkkinäisiä liikkeitä. Oikea jalka ja pakara ovat jumissa ja särkyiset myös. Suunnittelin jo “orjan” kanssa, että miten pystyisi kutomaan pelkällä vasemmalla puolella Onneksi miulla on huomiseksi aika hierojalle.
P.S. Löytyisikö keltään 2,5 kg luonnovalkoista Pirtin kehräämön kampalankaa tex 90 x 3? Tai osaisiko joku vinkata, mikä olisi suunnilleen saman paksuista ja yhtä tiheäkierteistä, kangaspuissa kudottavaksi soveltuvaa lankaa?
Tein jo ensimmäisen paidan kirjontakokeilun, nyt odottelen lisää lankoja ja ajattelin huvikseni jopa kokeilla värjätä (kun ei kartoista löydy oikeaa sävyä) ja tilasin Wetterhoffilta värejäkin.
